Miliisi astuu mukaan

Mennään taas noin vuoden verran eteenpäin. Työt jatkuivat ja
harrastusprojektit etenivät. Eräs päivä sain kotiini todella oudon kirjeen
poliisilta. Siellä vaadittiin läsnäoloani kello x paikkaan y poliisitalolla,
ilman mitään sen tarkempaa mainintaa. Kyllä minä silloin jo netistä waretin
poppia ja kävelin punaisia päin, mutta en tiennyt olevani sen isompi
rikollinen. Sain soittaa melkoisen monta soittoa poliisille, monille
henkilöille, monien mutkien kautta, kunnes sain jonkin tason selvyyden. 

Kyseessä oli "herjausasia" ja "tiedän kyllä tarkalleen mistä on kyse". En
tiennyt, mutta en ajatellut lainsuojattomaksikaan ryhtyä. Sisälläni eli
jonkinlainen, edelleen helvetillisen naiivi ajatus siitä, että koska en ole
mitään väärää tehnyt, ei minulla ole hätää. En puhunut asiasta
kenellekään, vaan luotin oikeuksiini/teiniuhooni ja päätin hoitaa asian
itse. Marssin pyydettynä päivänä, pyydettyyn aikaan poliisilaitokselle,
ilman mitään oikeusapua, tukea, suunnitelmaa tai muutakaan. Vaikka minulla oli
etäinen aavistus mitä asia voisi koskea, olin täysin varma siitä ettei
minulla ole hätää. Sekään ei ollut erityisen viisaasti tehty. 

Ensinnäkin, minut laitettiin odottamaan, pitkään. Vihdoin väsyneen oloinen
poliisi raahasi minut pitkin taloja ja käytäviä sotkuiseen huoneeseensa.
Pitkällisen istuskelun jälkeen mies totesi, että jospa ei kuitenkaan
tänään katsottaisi asiaa vaan tulisin toiste, kun "koneet on vähän
hitaalla". Intin ilmeisesti niin ärsyttävästi, että hän jaksoi joustaa
itäsaksalaisesta asenteestaan ja aloittaa kuulustelut. En saanut edelleenkään
kuulla aluksi mistä kyse, mitkä ovat oikeuteni tai mitä pitäisi sanoa. 

Lopulta poliisisetä lätkäisi eteeni ruutukaappauksia kotisivuistani - siis
niistä, jotka eivät olleet koskaan olleet julkisia ja jotka kuitenkin
poistettiin kahdelta palvelimelta - ja vaati tietää olivatko ne minun
käsialaa. En hävennyt sisältöä lainkaan ja myönsin asian heti. Kerroin,
miten sivut olivat olleet koevaiheessa ja saaneet yhteensä kymmenkunta
kävijää tuttavapiiristä. Kerroin, miksi kirjoitin sen tekstin mitä
kirjoitin. Muistiinpanonsa kirjoitettuaan mies teki selväksi miten ikävää
tekstini oli ja jotain sen suuntaista, että "hänen tuttujensa kiusaaminen" on
vähän huono juttu. Vaikka aurinko paistoi huoneeseen, oli jotenkin fiilis kuin
olisin ollut betonibunkkerissa maan alla, pyssy ohimolla. Tämä poliisimies
nautti työstään, hän sai jättimäistä mielihyvää itseään päätä
lyhyemmän teinipojan kiduttamisesta. Lopulta, tuntien jälkeen, minut
laitettiin allekirjoittamaan muistiinpanot, joita en saanut koskaan lukea
kokonaan. Sitten hän päästi minut menemään, eikä kertonut mitä sitten
tapahtuu.


Järjen häivää matkassa

Ketään ei yllättäne tieto siitä, että tuttavaansa ilolla puolustanut
poliisimies sai asian syyttäjälle asti muutamassa kuukaudessa. Tässä kohtaa
vasta kuulin ensimmäisen kerran mikä oli syyte, mikä oli asemani ja mitä
voisin tehdä. Juridisesti kyse oli herjauksesta, eli sellaisesta jota
nykyään, 10+ vuotta tätä myöhemmin kutsuttaisiin trendikkäästi
nettiherjaamiseksi. En ymmärtänyt edelleenkään että olisin tehnyt jotain
väärin, mutta olin tarpeeksi jenkkileffoja katsonut että tiesin mitä
tarkoitti väärille ihmisille vittuilu. Siihen olin syyllistynyt. Tiesin myös,
että olisin varmaan voinut kirjoittaa asian aikanaan ilman uhoamista ja
enemmän virkamieskielellä. Moinen uhoava kielenkäyttö lienikin ainoa
syytteen kasassa pitävä voima.

Oli onni, autuus ja enkelien myötävaikutus, että tuttavapiirini kautta
löytyi julkisen vallan palveluksessa ollut juridiikan ekspertti, joka suostui
auttamaan. Hänen nimeä tai edes tämän tarkempia johtolankoja en aio jakaa,
sillä se voisi olla hänelle haitaksi. Hän kirjoitti hetkessä monisivuisen
vastineen, jonka punainen lanka on ikuisesti painunut mieleeni. Olin syyttänyt
kotisivuilla henkilöä mm. varkaaksi, joka ei ole herjaus, sillä tietojeni
mukaan hän oli varas jolloin totuuden sanominen ei ollut herjaus. Lyhesti
sanoen, varkaan kutsuminen varkaaksi ei ole väärin. Teksti oli juridinen
mestariteos, täydellinen vastaus joka ikiseen asialliseen ja tekaistuun
syytekohtaan, sen jokaiseen sanaan, sanamuotoon ja nyanssiin. Jos teksti olisi
minulla vielä tallessa, painaisin sen kultaväreillä seinälleni.

Syyttäjä otti tekstin vastaan ja totesi täysin asiallisesti, että
vastaukseni oli selkeä ja fiksu. Syyttäjä oli itse asiassa ensimmäinen taho,
joka käsitteli minua ihmisenä eikä nyrkkeilysäkkinä. Hän myös epäili,
että olin ilmeisesti saanut ulkopuolista apua tekstin kanssa, mutta ei
odottanut aatoksiinsa vastausta enkä sellaista olisi antanutkaan. Vastausta
syyttäjältä ei tarvinut kauaa odottaa. Toimien asiallisesti kuten syyttäjän
näissä kohdissa tuleekin, hän totesi välittömästi että asia pitää
hoitaa sovittelussa eikä sillä ole syytä tuhlata oikeusistuimen aikaa. Rivien
välistä ja jälkikäteen mutkan kautta kuulemani myötä tuo syyte
"naurettaisiin pihalle oikeussalista".

Ikävä kyllä en tässä kohtaa saanut selvyyttä siihen, miksi sekä
web-julkaisussa että poliisikuulusteluissa mainitsemani lukuisat talousrikokset
eivät kiinnostaneet ketään. Olin kuitenkin esittänyt väitteitä mittavista,
järjestelmällisistä vero- ja muista talousrikoksista, jonka haitat valtiolle
mitattaisiin suurissa summissa. Käytännössähän syy piittamattomuuteen oli
siinä, että poliisin pitäisi ensin tutkia asiaa ja jostain kumman syystä
asiaan nimettyä poliisia ei kiinnostanut ajaa hyvän ystävänsä vastaista
tutkimusta. Oikeuslaitoksissa oli myös ruuhkia jo silloinkin.


Sovitteleva mieliala

Syyttäjän kanssa käydyn viestinvaihdon myötä kuulin myös vastapuolen
vaatimukset, vahingonkorvauksia henkisestä kärsimyksestä useamman tuhannen
markan edestä. Ei valtion mittakaavassa iso summa, mutta usean kuukauden
nettopalkka kuitenkin. Toisin sanoen, rahamäärä jota en saisi viimeisen
päälle säästämälläkään alle parissa vuodessa kasaan. Toisaalta summa
oli riittävän pieni, ettei sen epäsuhtaisella suuruudella voisi pilata
mahdollisuuksia pitkälliseen oikeustaisteluun. 

Näin sitten sovittelutoimistosta sovittiin päivä, aika ja paikka. Tulin
paikalle, tapasin fiksuja sovittelijoita ja odottelimme. Sitten odottelimme
lisää. Vastapuoli ei saapunut, vaikka oli niin luvannut. Vihdoin sovittelija
sai vastapuolen puhelimen päähän, vain kuullakseen että he ovat tuplaamassa
vahingonkorvausvaateensa ja samalla kieltäytyvät sovittelusta. Rivien
välistä ymmärsin, että siinä samassa jakoivat melko värikästä herjaa
sovittelijoita kohtaan. Sovittelija, varsin fiksu persoona, oli puhelun loputtua
melkein itku kurkussa. Hän olisi halunnut sopia asian, mutta olin täysin
tyrmistynyt vastapuolen asenteista. Hän totesi heti, että olisi valmis
kirjoittamaan raskauttavia tekstejä oikeudenkäyntiä varten, mutta lisäsi
varoituksen. Vastapuolella on pohjaton kassa, jokainen maan kallispalkkainen
juristi ja kaikki mahti maassa ajaa minua vastaan. Minulla olisi korkeintaan
oikeusaputoimisto. Hän totesi, että tässä kohtaa totuudella ei ole hyviä
mahdollisuuksia voittoon. 

Olin inasen verran vihainen siinä kohtaa. Minua oli raahattu niin poliisille,
syyttäjälle kuin sovittelutoimistoonkin. Olin paljastanut härskin
talousrikollisen toimia ja siitä hyvästä minua oli vuosien ajan lyöty,
uhkailtu, herjattu, mustamaalattu, kiusattu tuhansin tavoin ja yöunistani oli
aika vähän jäljellä. Koko tänä aikana vastapuolet, kaksi kepulaista
taparikollista, olivat istuneet peukalo perseensä päällä ilman huolta
maailmassa. Lopputuloksena siitä minulle jalomielisesti tarjottiin
mahdollisuutta päästä tuosta eroon maksamalla rahaa ja kun olin ilmaissut
halukkuuteni tähän mahdollisuuteen, summa tuplattiin. 

Kuin ihmeen kaupalla, sulavakielinen sovittelija sai puhelimitse puhuttua
vastapuolen rahavaatimukset alkuperäisiin, sinänsä jättimäisiin summiin.
Totesimme seinää vasten ollessa vanhempieni kera, että halvin ratkaisu on
maksaa ne. Niin vihdoin teimme, ajaen sinänsä melko vakavaraisen perheen
ikävään taloudelliseen jamaan pitkäksi aikaa. Selvisimme kuitenkin siitä,
nousimme jaloillemme ja asia vähitellen unohtui. Emme koskaan enää tulisi
kuulemaan Pimpom oy:stä, emmekä Seija tai Tauno Latvalahosta. He saivat rahat,
me saimme pelon loppuiäksemme ja minä puolestani niin suuren taistelutahdon,
että sen ylittänevät vain sotiemme sankarit. Vitutukseni taso vielä
tänäkin päivänä jäänee sekin kakkoseksi vain sota-ajan ryssävihalle.

Tähän päättyy tarina siitä, miksi vihaan kepua. Pidän raamatullisen tason
ihmeenä sitä, etten ratkennut ryyppäämään. Perässä on vielä hieman
pohdiskelua tästä tekstistä sekä yleisesti aiheen tiimoilta.

Edellinen sivu | Seuraava sivu


Etusivu | Julkaisuehdot ja tietoja tekijästä | Lataa koko teksti alkuperäismuodossa