Miliisi astuu mukaan Mennään taas noin vuoden verran eteenpäin. Työt jatkuivat ja harrastusprojektit etenivät. Eräs päivä sain kotiini todella oudon kirjeen poliisilta. Siellä vaadittiin läsnäoloani kello x paikkaan y poliisitalolla, ilman mitään sen tarkempaa mainintaa. Kyllä minä silloin jo netistä waretin poppia ja kävelin punaisia päin, mutta en tiennyt olevani sen isompi rikollinen. Sain soittaa melkoisen monta soittoa poliisille, monille henkilöille, monien mutkien kautta, kunnes sain jonkin tason selvyyden. Kyseessä oli "herjausasia" ja "tiedän kyllä tarkalleen mistä on kyse". En tiennyt, mutta en ajatellut lainsuojattomaksikaan ryhtyä. Sisälläni eli jonkinlainen, edelleen helvetillisen naiivi ajatus siitä, että koska en ole mitään väärää tehnyt, ei minulla ole hätää. En puhunut asiasta kenellekään, vaan luotin oikeuksiini/teiniuhooni ja päätin hoitaa asian itse. Marssin pyydettynä päivänä, pyydettyyn aikaan poliisilaitokselle, ilman mitään oikeusapua, tukea, suunnitelmaa tai muutakaan. Vaikka minulla oli etäinen aavistus mitä asia voisi koskea, olin täysin varma siitä ettei minulla ole hätää. Sekään ei ollut erityisen viisaasti tehty. Ensinnäkin, minut laitettiin odottamaan, pitkään. Vihdoin väsyneen oloinen poliisi raahasi minut pitkin taloja ja käytäviä sotkuiseen huoneeseensa. Pitkällisen istuskelun jälkeen mies totesi, että jospa ei kuitenkaan tänään katsottaisi asiaa vaan tulisin toiste, kun "koneet on vähän hitaalla". Intin ilmeisesti niin ärsyttävästi, että hän jaksoi joustaa itäsaksalaisesta asenteestaan ja aloittaa kuulustelut. En saanut edelleenkään kuulla aluksi mistä kyse, mitkä ovat oikeuteni tai mitä pitäisi sanoa. Lopulta poliisisetä lätkäisi eteeni ruutukaappauksia kotisivuistani - siis niistä, jotka eivät olleet koskaan olleet julkisia ja jotka kuitenkin poistettiin kahdelta palvelimelta - ja vaati tietää olivatko ne minun käsialaa. En hävennyt sisältöä lainkaan ja myönsin asian heti. Kerroin, miten sivut olivat olleet koevaiheessa ja saaneet yhteensä kymmenkunta kävijää tuttavapiiristä. Kerroin, miksi kirjoitin sen tekstin mitä kirjoitin. Muistiinpanonsa kirjoitettuaan mies teki selväksi miten ikävää tekstini oli ja jotain sen suuntaista, että "hänen tuttujensa kiusaaminen" on vähän huono juttu. Vaikka aurinko paistoi huoneeseen, oli jotenkin fiilis kuin olisin ollut betonibunkkerissa maan alla, pyssy ohimolla. Tämä poliisimies nautti työstään, hän sai jättimäistä mielihyvää itseään päätä lyhyemmän teinipojan kiduttamisesta. Lopulta, tuntien jälkeen, minut laitettiin allekirjoittamaan muistiinpanot, joita en saanut koskaan lukea kokonaan. Sitten hän päästi minut menemään, eikä kertonut mitä sitten tapahtuu. Järjen häivää matkassa Ketään ei yllättäne tieto siitä, että tuttavaansa ilolla puolustanut poliisimies sai asian syyttäjälle asti muutamassa kuukaudessa. Tässä kohtaa vasta kuulin ensimmäisen kerran mikä oli syyte, mikä oli asemani ja mitä voisin tehdä. Juridisesti kyse oli herjauksesta, eli sellaisesta jota nykyään, 10+ vuotta tätä myöhemmin kutsuttaisiin trendikkäästi nettiherjaamiseksi. En ymmärtänyt edelleenkään että olisin tehnyt jotain väärin, mutta olin tarpeeksi jenkkileffoja katsonut että tiesin mitä tarkoitti väärille ihmisille vittuilu. Siihen olin syyllistynyt. Tiesin myös, että olisin varmaan voinut kirjoittaa asian aikanaan ilman uhoamista ja enemmän virkamieskielellä. Moinen uhoava kielenkäyttö lienikin ainoa syytteen kasassa pitävä voima. Oli onni, autuus ja enkelien myötävaikutus, että tuttavapiirini kautta löytyi julkisen vallan palveluksessa ollut juridiikan ekspertti, joka suostui auttamaan. Hänen nimeä tai edes tämän tarkempia johtolankoja en aio jakaa, sillä se voisi olla hänelle haitaksi. Hän kirjoitti hetkessä monisivuisen vastineen, jonka punainen lanka on ikuisesti painunut mieleeni. Olin syyttänyt kotisivuilla henkilöä mm. varkaaksi, joka ei ole herjaus, sillä tietojeni mukaan hän oli varas jolloin totuuden sanominen ei ollut herjaus. Lyhesti sanoen, varkaan kutsuminen varkaaksi ei ole väärin. Teksti oli juridinen mestariteos, täydellinen vastaus joka ikiseen asialliseen ja tekaistuun syytekohtaan, sen jokaiseen sanaan, sanamuotoon ja nyanssiin. Jos teksti olisi minulla vielä tallessa, painaisin sen kultaväreillä seinälleni. Syyttäjä otti tekstin vastaan ja totesi täysin asiallisesti, että vastaukseni oli selkeä ja fiksu. Syyttäjä oli itse asiassa ensimmäinen taho, joka käsitteli minua ihmisenä eikä nyrkkeilysäkkinä. Hän myös epäili, että olin ilmeisesti saanut ulkopuolista apua tekstin kanssa, mutta ei odottanut aatoksiinsa vastausta enkä sellaista olisi antanutkaan. Vastausta syyttäjältä ei tarvinut kauaa odottaa. Toimien asiallisesti kuten syyttäjän näissä kohdissa tuleekin, hän totesi välittömästi että asia pitää hoitaa sovittelussa eikä sillä ole syytä tuhlata oikeusistuimen aikaa. Rivien välistä ja jälkikäteen mutkan kautta kuulemani myötä tuo syyte "naurettaisiin pihalle oikeussalista". Ikävä kyllä en tässä kohtaa saanut selvyyttä siihen, miksi sekä web-julkaisussa että poliisikuulusteluissa mainitsemani lukuisat talousrikokset eivät kiinnostaneet ketään. Olin kuitenkin esittänyt väitteitä mittavista, järjestelmällisistä vero- ja muista talousrikoksista, jonka haitat valtiolle mitattaisiin suurissa summissa. Käytännössähän syy piittamattomuuteen oli siinä, että poliisin pitäisi ensin tutkia asiaa ja jostain kumman syystä asiaan nimettyä poliisia ei kiinnostanut ajaa hyvän ystävänsä vastaista tutkimusta. Oikeuslaitoksissa oli myös ruuhkia jo silloinkin. Sovitteleva mieliala Syyttäjän kanssa käydyn viestinvaihdon myötä kuulin myös vastapuolen vaatimukset, vahingonkorvauksia henkisestä kärsimyksestä useamman tuhannen markan edestä. Ei valtion mittakaavassa iso summa, mutta usean kuukauden nettopalkka kuitenkin. Toisin sanoen, rahamäärä jota en saisi viimeisen päälle säästämälläkään alle parissa vuodessa kasaan. Toisaalta summa oli riittävän pieni, ettei sen epäsuhtaisella suuruudella voisi pilata mahdollisuuksia pitkälliseen oikeustaisteluun. Näin sitten sovittelutoimistosta sovittiin päivä, aika ja paikka. Tulin paikalle, tapasin fiksuja sovittelijoita ja odottelimme. Sitten odottelimme lisää. Vastapuoli ei saapunut, vaikka oli niin luvannut. Vihdoin sovittelija sai vastapuolen puhelimen päähän, vain kuullakseen että he ovat tuplaamassa vahingonkorvausvaateensa ja samalla kieltäytyvät sovittelusta. Rivien välistä ymmärsin, että siinä samassa jakoivat melko värikästä herjaa sovittelijoita kohtaan. Sovittelija, varsin fiksu persoona, oli puhelun loputtua melkein itku kurkussa. Hän olisi halunnut sopia asian, mutta olin täysin tyrmistynyt vastapuolen asenteista. Hän totesi heti, että olisi valmis kirjoittamaan raskauttavia tekstejä oikeudenkäyntiä varten, mutta lisäsi varoituksen. Vastapuolella on pohjaton kassa, jokainen maan kallispalkkainen juristi ja kaikki mahti maassa ajaa minua vastaan. Minulla olisi korkeintaan oikeusaputoimisto. Hän totesi, että tässä kohtaa totuudella ei ole hyviä mahdollisuuksia voittoon. Olin inasen verran vihainen siinä kohtaa. Minua oli raahattu niin poliisille, syyttäjälle kuin sovittelutoimistoonkin. Olin paljastanut härskin talousrikollisen toimia ja siitä hyvästä minua oli vuosien ajan lyöty, uhkailtu, herjattu, mustamaalattu, kiusattu tuhansin tavoin ja yöunistani oli aika vähän jäljellä. Koko tänä aikana vastapuolet, kaksi kepulaista taparikollista, olivat istuneet peukalo perseensä päällä ilman huolta maailmassa. Lopputuloksena siitä minulle jalomielisesti tarjottiin mahdollisuutta päästä tuosta eroon maksamalla rahaa ja kun olin ilmaissut halukkuuteni tähän mahdollisuuteen, summa tuplattiin. Kuin ihmeen kaupalla, sulavakielinen sovittelija sai puhelimitse puhuttua vastapuolen rahavaatimukset alkuperäisiin, sinänsä jättimäisiin summiin. Totesimme seinää vasten ollessa vanhempieni kera, että halvin ratkaisu on maksaa ne. Niin vihdoin teimme, ajaen sinänsä melko vakavaraisen perheen ikävään taloudelliseen jamaan pitkäksi aikaa. Selvisimme kuitenkin siitä, nousimme jaloillemme ja asia vähitellen unohtui. Emme koskaan enää tulisi kuulemaan Pimpom oy:stä, emmekä Seija tai Tauno Latvalahosta. He saivat rahat, me saimme pelon loppuiäksemme ja minä puolestani niin suuren taistelutahdon, että sen ylittänevät vain sotiemme sankarit. Vitutukseni taso vielä tänäkin päivänä jäänee sekin kakkoseksi vain sota-ajan ryssävihalle. Tähän päättyy tarina siitä, miksi vihaan kepua. Pidän raamatullisen tason ihmeenä sitä, etten ratkennut ryyppäämään. Perässä on vielä hieman pohdiskelua tästä tekstistä sekä yleisesti aiheen tiimoilta.
Edellinen sivu | Seuraava sivu
Etusivu | Julkaisuehdot ja tietoja tekijästä | Lataa koko teksti alkuperäismuodossa