Muistoista julkaisuun Tämä hento vitutuksen maku jäi hautumaan, kytemään ja hiljalleen itämään. Tulevan vuosikymmenen varrella kerroin tarinani lyhyttä muotoa julkisesti silloin tällöin. Kerroin siitä myös parille journalistille, jotka totesivat rehellisesti etteivät koskaan uskaltaisi julkaista tällaista tekstiä. Tänä päivänä tilanne on varmasti eri, sillä lehdistö on tottunut lyömään kepua kuin vierasta sikaa. Toisaalta, tänä päivänä on Internet, joten en tarvitse vanhanaikaista lähestymistapaa. Näiden vuosien 1999-2011 välillä olin parikin kertaa jutussa ihka aitojen kepulaisten kanssa, jopa ilman aseita tai uhkailuja. Eräs keskustanuorten edustaja vihjaisi etten koskaan tulisi saamaan anteeksipyyntöä tai korvauksia, vaan paras olisi etten puhuisi tämänkään vertaa. Hän varmaan puhui totta. Pari muuta kepulaista ovat koittaneet harjoittaa tyhjänpäiväistä pikku-uhkailua tilanteissa, joissa tiesivät ettei todisteita jäisi. En kuitenkaan jatkuvasti miettinyt asiaa, pidin sitä vain taustavoimana joka innosti niin minua kuin vanhempianikin tekemään työtä yhteiskunnan puolesta: pyörittämään järjestöjä, edistämään sananvapautta, tekemään vapaaehtoistyötä ja muutoinkin olemaan täydellisiä uhatun raukan vastakohtia. Oleellisin avainkohta koko tarinassa tapahtui vuoden 2011 helmikuussa. Tällöin kepusta olisi tulossa iso määrä edustajia, mukaanlukien matti vanhanen, kokoustamaan yritykseni toimiston naapurihuoneeseen. Tiesin, että mattivee oli ollut vähintäänkin tietoinen ja hyväksyvä minua kohtaan esitetyistä uhkauksista - kenties osallinenkin. Silloin pahimmat pelot palasivat hetkessä. Voi helvetti vie, että minä pelkäsin tuota edeltävät viikot. Luvatun päivän iltana istuin kotona pöydän alla. Minua pelotti, hävetti ja itketti. Tiesin, etten voisi elää näin. Tuon pelonsekaisen tilan keskellä kirjoitin aiemmin mainitun blogini "Uhatun arki". Sen jälkeen ryhdyin miettimään tilannettani. Luulin, että kaikkien saavutusteni myötä voisin olla päässyt yli tuosta 1990-luvun synkästä muistosta. Koska näin ei ollut käynyt, päätin katsoa itseäni peiliin. Tajusin, että minulla alkaa olemaan kaikki valttikortit käsissä. Voisin julkaista tekstin eikä kukaan kepulainen voisi asialle mitään. Juttelin asiasta muutamien tuttujen kanssa, jotka edelleen rohkaisivat julkaisemaan. Päätin kuitenkin, että en aio julkaista yhtä puoluetta kritisoivaa tekstiä juuri vaalien alla. Se voisi kääntyä itseään vastaan ja sitäpaitsi vihaan negatiivista markkinointia politiikassa. Lupasin silloin, että vaalien jälkeen käyn tekstini läpi ja julkaisen ne. Tässä sitä nyt ollaan. Tarinalla on siis tavallaan varsin onnellinen loppu. Kaikesta yllä kertomastani huolimatta, olen onnistunut rakentamaan jotain elämääni. En ratkennut ryyppäämään ja katkeroitumaan. En lähtenyt kostamaan asiaa väkivalloin tai uhkauksin. Olen ollut parempi ihminen kuin kiusaajani ja olemalla parempi ihminen olen myös menestynyt heitä paremmin. Kenties olen pystynyt kertomaan yhden tarinan, joka opettaa että paha ei voita. Menetin toki paljon - yöunia, aikaa, hurjat määrät rahaa - mutta en sieluani, en itseni arvostusta. Niitä kun en millään saisi takaisin ostettua.
Edellinen sivu
|
Seuraava sivu
Tämän sivun sisältöä koskevat linkit:
Aamulehden blogit: Uhatun arki
Etusivu | Julkaisuehdot ja tietoja tekijästä | Lataa koko teksti alkuperäismuodossa